Sikojen fosforinerityksen vähentäminen mahdollista

Viime vuonna tehtyjen ruokintakokeiden tulokset rohkaisevat tarkentamaan sikojen fosforin saantia paremmin tarvetta vastaavaksi. Kumppanuustiloilla lihasikojen ja tiineiden emakoiden fosforiruokintaa muutettiin onnistuneesti – vaarantumatta sikojen terveyttä ja hyvinvointia tai tuotantotuloksia.

Fosfori on välttämätön kivennäisaine kaikille tuotantoeläimille. Viljojen fosfori on suurilta osin sitoutuneena fytiinihappoon eli fytaattiin, joka sulaa huonosti sikojen suolistossa. Fosforitarpeen täyttämiseksi rehuihin lisätään fosforia useimmiten epäorgaanisten fosfaattien muodossa. Kun fytaasientsyymin käytetään fosforin irrottamiseen fytaatista, rehuista on mahdollista vähentää epäorgaanisia fosfaattilisiä ja siten vähentää fosforin erittymistä lannan mukana ympäristöön. Luonnonvarakeskus (Luke), Atria Sika / A-Rehu Oy ja Hankkija Oy testasivat käytännössä kahdella atrialaisella sikatilalla ruokinnallisia keinoja, joilla fosforin erittymistä voitaisiin vähentää lihasika- ja porsastuotannossa.

FYTAASIN SUPER-DOSING LIHASIOILLA

Aiempaa korkeampien fytaasipitoisuuksien käyttöä rehuissa on tutkittu viime aikoina. Puhutaan niin sanotusta super-dosing -konseptista, jonka on osoitettu lisäävän fytaattifosforin sulavuutta. Lihasikatilalla seurattiin 504 sian kasvua, rehunkäyttöä ja fosforineritystä. Leikot ja imisät jaettiin sukupuolittain kontrolli- ja koerehulle. Kontrollirehu sisälsi normaalisti käytössä olevan fosfori- ja kalsiumtason sekä fytaasilisän valmistajan suosittelemalla tasolla. Koerehussa fosforin ja kalsiumin määrää vähennettiin 5 % ja fytaasin määrä nostettiin kaksinkertaiseksi suositukseen verrattuna. Ruokinta oli kaksivaiheinen: 28–62 ja 62–125 kiloon. 

Neljäntoista viikon kokeen perusteella fosforin ja kalsiumin vähentäminen 5 %:lla yhdistettynä fytaasin super-dosingiin vähentää fosforin ja typen erittymistä sontaan ja virtsaan tuotantotuloksia heikentämättä. Ensimmäisessä vaiheessa koerehua syöneet siat painoivat saman verran kuin kontrollirehua syöneet, ja niiden rehuhyötysuhde oli sama (1,46). Myös toisessa kasvatusvaiheessa koerehua ja kontrollirehua syöneiden sikojen päiväkasvu oli samanlainen (1084 g/pvä vs. 1072 g/pvä). Viiden prosentin lasku rehun fosforipitoisuudessa laski virtsan fosforipitoisuutta 27 % ensimmäisessä ja 14 % toisessa kasvatusvaiheessa. Lisäksi sonnan fosforipitoisuus laski 7 % ensimmäisessä ja 13 % toisessa kasvatusvaiheessa (kuva 1). Tämän tilaseurannan tulosten perusteella fytaasin super-dosing näyttäisi olevan tehokas keino alentaa fosforipitoisuutta lihasikojen virtsassa ja sonnassa, kun tarkastellaan yksittäisiä sontanäytteitä.

Kuva 1. Sonnan fosforipitoisuus (mg/kg ka) lihasikakokeessa. 

TIINEYSAJAN FOSFORIRUOKINTA KUNTOON

Toinen tilaseuranta tehtiin porsastuotantosikalassa. Tilan tiineillä emakoilla on kaksivaiheinen rehustus, ja molempien vaiheiden rehuja muutettiin vähäfosforisemmaksi raaka-aineita muuttamalla. Rehusuunnittelussa päästiin noin 23 % alempaan laskennalliseen kokonaisfosforin pitoisuuteen aiempaan nähden. Alkuanalyysivaiheessa kerättiin tietoa emakon tiineyden eri vaiheiden fosforinerityksestä mittaamalla virtsa-ja sontanäytteiden fosforipitoisuudet. Rehun vaihdon jälkeen otettiin seurantaan 52 siemennettyä emakkoa, joiden fosforineritystä seurattiin samoissa aikapisteissä kuin alkuanalyysin emakoilla. Porsastuotantoa ja emakoiden yleistä terveydentilaa seurattiin tilalla normaalien käytäntöjen mukaisesti.

Rehuanalyysien perusteella rehujen kokonaisfosforin pitoisuutta saatiin alennettua tavoitteen mukaisesti.

Fosforin määrä virtsassa kertoo elimistön fosforitasapainosta.

Alkutiineyden rehussa tämä tarkoitti käytännössä laskua 5,4 grammasta 4,2 grammaan ja keskitiineyden rehussa 5,1 grammasta 3,9 grammaan kilossa kuiva-ainetta. Rehun kokonaisfosforin pitoisuuden alenema näkyi suoraan eläinten erityksessä: sontanäytteiden fosforipitoisuus aleni tiineyden eri vaiheissa keskimäärin 28 % (taulukko 1). Virtsassa kokonaisfosforipitoisuudet alenivat myös reilusti (keskimäärin 58 %), mutta koska virtsan fosforipitoisuudet olivat kokoluokkaa alemmat kuin sonnassa ja sen kuiva-ainepitoisuus oli hyvin matala (noin 1 %), sen sisältämät fosforimäärät ovat kokonaisuudessaan huomattavasti pienempiä kuin sonnassa. Virtsaan erittyvän fosforin määrä kertoo kuitenkin elimistön fosforitasapainosta: fosforin eritys virtsaan kasvaa, kun rehusta tulee ylimäärin sulavaa fosforia elimistöön.

Emakoiden terveydessä ei havaittu muutoksia rehun vaihdon myötä. Painon ja selkäsilavan paksuuden muutos vieroituksessa vastasivat tilan aiempia tuloksia; syntyneiden ja vieroitettujen porsaiden määrässä ei tapahtunut muutoksia. Tämän tarkastelun perusteella
fosforia voidaan mahdollisesti vähentää tiineiden emakoiden rehusta vaarantamatta emakoiden terveyttä ja heikentämättä tilan tuotantotuloksia.

Vuorokausitasolla erittyvän fosforin kokonaismäärään ei kummankaan edellä mainitun tilaseurannan perusteella voida ottaa kantaa. Tulokset ovat lupaavia.

Taulukko 1. Sonnan ja virtsan kokonaisfosforipitoisuus (g/kg ka, mg/kg ka) ennen rehun vaihtoa ja sen jälkeen. Taulukoituna aritmeettiset keskiarvot sekä keskihajonnat.

Kirjoittaja

Gabriel Da Silva Viana, erikoistutkija, Heidi Högel, tutkija, ja Liisa Keto, erikoistutkija ja ryhmäpäällikkö, Luonnonvarakeskus

Lue myös muita Atria Tuottajat 4/2020 lehden artikkeleita