Onko naudanlihantuotanto Suomessa kestävää?

Karkearehun käyttö ruokinnassa

Naudat pystyvät syömään suuren määrän nurmisäilörehua tai muuta karkearehua. Tämä mahdollistaa nautoihin perustuvan maidon- ja naudanlihantuotannon alueilla, joilla nurmentuotanto on ehdottomia valttikortteja.

Karkearehujen muuntaminen maidoksi ja lihaksi ei ole märehtijän ruuansulatusjärjestelmässä kovin tehokasta. Karkearehujen energiasta 10-35 % muuntuu eläimen hyväksikäytettäväksi energiaksi. Karkearehujen sulavuus vaikuttaa olennaisesti siihen, kuinka suuren osuuden eläin pystyy rehusta hyödyntämään. Karkearehun sulavuudesta kertoo rehun D-arvo. Mitä korkeampi D-arvo, sitä enemmän nauta saa irti karkearehusta. Naudan pääasiallinen energiansaanti muodostuu haihtuvien rasvahappojen kautta, jotka imeytyvät verenkiertoon. Karkearehujen sulavuus on myös yhteydessä tarvittavaan väkirehun määrään nautojen dieetissä. Väkirehutäydennyksellä pyritään lisäämään naudan saamaa energiaa rehustuksesta. Jokaista D-arvon yhden yksikön laskua kohden, tarvitaan rehustukseen lisätä 0,4 kg ka väkirehua saman tuloksen aikaan saamiseksi loppukasvatuksessa. Nautojen ruokinta tulisi optimoida siten, että siinä on riittävästi energiaa optimaaliseen pötsimikrobien kasvuun. Karkearehun hyvä sulavuus lisää mikrobivalkuaisen muodostumista. Lisääntynyt mikrobivalkuaisen muodostuminen taas vähentää valkuaisrehujen tarvetta ruokinnassa.

Karkearehuvaltaisella ruokinnalla naudan syöntimäärä perustuu siihen, että eläin maksimoi pötsin täyteisyyden. Sulavaa rehua naudat pystyvät syömään enemmän kuin jo vanhentunutta ja runsaasti kuitua sisältävää rehua. Runsas korsiintuminen ja sulamattoman kuidun osuus rajoittaa syöntiä, koska pötsin tilavuus tulee vastaan. Karkearehuvaltaisella ruokinnalla olevilla naudoilla pötsimikrobit tarvitsevat jonkin verran enemmän aikaa karkearehun kuidun sulattamiseen kuin täysin väkirehuvaltaisella ruokinnalla olevat naudat.

Nurmi ja nauta kuuluvat yhteen

Naudanlihasta muodostuvat kasvihuonekaasut jakautuvat eläimestä muodostuviin kasvihuonekaasuihin ja rehujen viljelystä muodostuviin kasvihuonekaasuihin. Naudan ruuansulatusjärjestelmästä ja lannasta muodostuu 55-65 % ja rehujen tuotannosta 35-45 % tuotannon kasvihuonekaasujen määrästä.

Suomalaiset naudat syövät nurmea. Maidon ja naudanlihantuotannossa käytettävä maatalousmaasta yli 70 % on nurmea, joko laidun- tai säilörehunurmea. Nautoihin perustava tuotanto keskittyy valtakunnassa alueille, joissa nurmentuotannolle on erityisiä vahvuuksia. Nurmea tuotetaan Suomessa pääasiallisesti peltopinta-alla, jossa muun viljelyn suorittaminen on haasteellista, jopa mahdotonta. Laidunnukseen käytetyt alueet eivät yleensä sovellu esimerkiksi koneelliseen rehunkorjuuseen. Usein laidunnus on ainoa ja käytännössä paras vaihtoehto tällaisten alueiden hyödynnykseen.  Nurmi on maaperän viljelykunnon kannalta olennainen osa ruuantuotannon säilyvyyttä. Meidän pohjoisissa olosuhteissa viljelyalueiden kasvipeitteisyys saavutetaan käytännöllisimmin nurmikasvustojen avulla. Elinvoimainen nurmikasvusto suojaa ravinnevalumien syntymistä ja ruokamultakerroksen menettämistä eroosion kautta.

Laitumen positiivinen ympäristövaikutus perustuu erityisesti luonnon monimuotoisuuden lisääntymiseen. Luonnon monimuotoisuudella on merkittävä rooli maapallon elämän kannalta. Se mahdollistaa esimerkiksi puhtaan veden, hengityskelpoisen ilman ja ruoantuotannon. Nurmet ja laidunalueet ylläpitävät maaseudun kulttuurimaisemaa. Maatalousmaisema yksipuolistuu ja jopa menetetään ilman elinvoimaista kotieläintuotantoa.

Nurmentuotanto

Nurmentuotannossa tulisi aina pyrkiä mahdollisimman pitkäikäiseen, hyvätuottoiseen nurmikasvustoon. Satotasolla on olennainen merkitys naudanlihantuotannon vaatimaan peltopinta-alaan. Kun satotaso on korkeampi voidaan samalla pinta-alalla tuottaa suuremmalle määrälle nautoja karkearehut. Tällöin laskevat rehuntuotannon kasvihuonekaasut tuotettua naudanlihakilogrammaa kohden. Siksi tuotettujen elopaino- tai teuraskilogrammojen suhde käytettyyn pelto- ja/tai laidun pinta-alaan tulisi aina pitää tuotannonohjauksellisena mittarina. Kuinka paljon kasvihuonekaasut laskevat on yhteydessä lähtösatotasoon, maaperän ominaisuuksiin ja käytettyihin viljelytekniikkoihin. Pääsääntöisesti, jos satotaso on jo valmiiksi korkealla tasolla nostamalla satotasoa 1000 kg ka hiilidioksidiekvivalentti laskee keskimäärin 2 %.

Nurmikasvilajikkeet tulisi valita siten, että ne ominaisuuksiltaan soveltuvat optimaalisesti laitumeen ja toisaalta runsaan säilörehusadon tuottamiseen. Nurmiseoksien tulisi sisältää vähintään 6-7 eri kasvilajia. Eri lajike valinnoilla sovitetaan kasvien soveltuvuus joko laidunkäyttöön tai nurmisäilörehun tuotantoon. Erilaisia apiloita tulisi olla sekä laitumessa että säilörehunurmissa. Apilanurmien hiilensidonta voi olla keskimäärin 45 % korkeampi kuin pelkkiä heinäkasveja sisältävän nurmikasvuston. Korkeampi hiilensidontapotentiaali johtuu nurmipalkokasvien kyvystä sitoa typpeä maaperään typpinystyröiden avulla. Suomalaisissa kasvuolosuhteissa keskimääräinen nurmikasvusto, ilman apilaa, sitoo hiiltä maaperään noin 600 kg/ha. Yleisesti ottaen nurmen maaperään sitoutuvan hiilen on arvioitu olevan 500-1200 kg/ha. Kasvustoon sitoutuva hiilen määrää on noin kaksinkertainen verrattuna maaperään sitoutuvaan hiilen määrään. Nurmien hiilensidontapotentiaaliin vaikuttaa maaperän tyyppi, sääolosuhteet ja viljelytoimenpiteet. Nurmien hiilensidonta Euroopan tasolla on lähes yhtä tärkeää kuin puuston/metsien hiilensidonta. Nurmen tuotantoalueiden hiidensidonta voi kompensoida 20-25 % märehtijöiden kasvihuonekaasuista, jotka muodostuvat pääasiassa metaanista.

Maiju Pesonen
Atria Nauta

Carbo hiilineutraali nautaketju -hankekokonaisuuden tavoite on nurmeen perustuvan elintarviketuotannon kasvihuonekaasujen vähentäminen ja pysyvien hiilinielujen kehittäminen. Hankkeen päätavoite on muodostaa hiilineutraali nautaketju. Atria Tuottajien Carbo hiilineutraali nautaketju on rinnakkaishanke Valion Carbo Hiilineutraali maitoketju -hankkeelle. Lue lisää hankkeen sivulta.

Tutustu artikkelisarjan muihin osiin